Joitain vuosia sitten toteutetussa koulutusorganisaation johtamisen kehittämishankkeessa havaittiin, että henkilöstön osallistaminen strategiatyöhön lisäsi sitoutumista ja työtyytyväisyyttä, ja tuotti myös taloudellista arvoa. Sairaanhoitajaopinnoissa tarjoutui mahdollisuus havainnoida henkilöstön osallisuutta terveydenhuollon strategiatyöhön. Artikkelissa verrataan näitä havaintoja koulutusorganisaatiosta saatuihin kokemuksiin.
Kirjoittajat: Maria Suoraniemi ja Päivikki Lahtinen
Tiedonhankinta terveydenhuollon organisaatiossa
Henkilöstön
osallisuutta terveydenhuollon organisaation strategiatyöhön havainnoitiin sairaanhoitajaharjoittelijan
roolissa kahdessa julkisen sektorin erikoissairaanhoidon yksikössä (PHKS/
Dialyysiosasto ja PHKS/Silmäklinikka), jotka ovat osa suurta
hyvinvointikuntayhtymää. Havainnointi tapahtui tutustumalla yksiköiden
perehdytys- ja strategiamateriaaleihin ja keskustelemalla osastonhoitajien ja
sairaanhoitajien kanssa. Henkilöstön osallisuutta havainnoitiin kolmella eri
osa-alueella: osallistuminen organisaation arvojen määrittelyyn, strategian
suunnitteluun ja strategian toimeenpanoon.
Johtamisen
teorioista nousi edellä mainituissa yksiköissä esille erityisesti jatkuvan
kehittämisen toimintastrategia lean. Lean -toimintastrategiaa on viime vuosina
alettu soveltaa laajasti suomalaisessa terveydenhuollossa (Mäkijärvi 2013). Lean
voidaan määritellä joukoksi periaatteita ja työkaluja, joiden avulla
asiakkaalle tuotetaan suurin mahdollinen lisäarvo vähimmillä mahdollisilla resursseilla,
hyödyntäen työntekijöiden osaaminen täysimääräisesti (Modig & Åhlström 2013). Lean
-toimintastrategian mukaisesti terveydenhuollon toiminnan päätavoite on
potilaan tarpeiden tyydyttäminen, ja hoitotyö nähdään prosessina, jossa kaiken
tulee tapahtua oikealle potilaalle, oikeaan aikaan, laadukaasti ja
kannattavasti, turhaa työtä välttäen (Modig & Åhlström 2013).
Vertailukohteena
koulutusorganisaation johtaminen
Vertailukohdaksi otettiin johtamisen kehittämishankkeen tulokset vapaan sivistystyön koulutusorganisaatiossa 2010-luvun vaihteessa (Mattila & Suoraniemi 2009 & 2012). Kehittämishankkeen teoriatausta pohjautui arvojohtamisen (mm. Lehtonen 2009 ja Kauppinen 2002), muutosjohtamisen (mm. Juuti & Virtanen 2009), strategiajohtamisen (mm. Kaplan & Norton 1996, Virtanen & Kauppinen 2008) ja strategiaviestinnän (mm. Hämäläinen & Maula 2004, Åberg 2002) teorioihin.
Kehittämishankkeen lähtökohtina olivat henkilöstön asiantuntemuksen hyödyntäminen strategiaprosessin eri vaiheissa, työn prosessilähtöinen tarkastelu, jatkuva parantaminen ja strategiaviestinnän lomittaminen osaksi organisaatioviestintää. Hankkeessa havaittiin, että henkilöstön osallistuminen strategiatyöhön tuotti sekä aineettomia että aineellisia tuloksia. Sitoutuminen, kokonaisuuksien hahmottaminen ja työtyytyväisyys lisääntyivät. Taloudellinen kannattavuus parani, kun työtä alettiin tarkastella prosesseina ja henkilöstön asiantuntemus otettiin käyttöön prosessien jatkuvassa parantamisessa. Osallisuus toi myös lisää vastuuta, minkä osa henkilöstöstä koki epätoivottavana. Avainhenkilöiksi osallistavien työtapojen jalkauttamisessa osoittautuivat koulutusalatiimien vetäjät. (Mattila & Suoraniemi 2009 & 2012.)
Terveydenhuollon
organisaation arvot oli määritelty ensin yhtymätasolla ja edelleen tarkennettu
yksikkötasolle yksiköissä käytyjen arvokeskustelujen kautta. Henkilöstö
vaikutti tuntevan arvot hyvin. Arvot olivat näkyvillä erilaisissa formaateissa,
kuten verkkosivuilla, kahvihuoneen seinällä ja perehdytysmateriaaleissa.
Henkilöstö myös keskusteli arvoista epävirallisissa yhteyksissä, kuten
kahvitauoilla. Sen sijaan virallisilla foorumeilla (viikkopalaverit,
kuukausipalaverit, strategiakokoukset, asiakas- ja sidosryhmäkohtaamiset) sairaanhoitajat
eivät kovin usein osallistuneet arvokeskusteluun. Tämä vaikutelma voi kuitenkin
olla puutteellinen sen vuoksi, että opiskelijan roolissa ei ollut mahdollista
osallistua kaikkiin edellä mainittuihin foorumeihin.
Terveydenhuollon
organisaation visio- ja strategiatyö oli toteutettu johtotasolla, kuullen henkilöstön
edustajia prosessin kuluessa. Yksittäinen hoitaja ei kokenut olevansa mukana strategisessa
suunnittelussa, eikä välttämättä ollut edes tutustunut organisaatiotason strategisiin
linjauksiin.
Yksikkötasolla
keskeisenä strategian toimeenpanon välineenä oli lean -toimintastrategia. Osastonhoitajilla
oli avainrooli lean-menetelmien jalkauttamisessa. Esimerkiksi Silmäklinikalla
oli muodostettu sairaanhoitajatiimejä, jotka suunnittelivat prosesseista
aiempaa asiakaslähtöisempiä, hakien samalla resurssitehokkuutta. Myös Dialyysiosastolla
hoitohenkilöstö oli laatinut hoitopolkujen prosessikuvaukset, jotka olivat
julkisesti esillä osaston käytävillä. Molemmissa yksiköissä koettiin, että
henkilöstön osallistuminen prosessien suunnitteluun oli lisännyt sekä asiakaslähtöisyyttä
että hoitohenkilökunnan työtyytyväisyyttä ja kokonaisuuksien hallintaa.
Muutosvastarinta nähtiin aiempaa vähäisempänä ja sitoutuminen muutoksiin
hyvänä, koska muutokset perustuivat henkilöstön asiantuntijuuteen.
Pohdinta
Vertailukohteena
olleessa koulutusorganisaatiossa työntekijöitä oli viitisenkymmentä,
havainnoinnin kohteena olleessa terveydenhuollon organisaatiossa tuhansia. Henkilöstön
osallistamisen menetelmät ovat väistämättä erilaisia näin eri kokoisissa
organisaatioissa. Pienessä organisaatiossa koko henkilöstö oli mahdollista
osallistaa kaikissa strategiatyön vaiheissa arvokeskustelusta visiointiin ja
strategian suunnittelusta toimeenpanoon. Suuressa organisaatiossa osallistuminen
organisaation strategiseen suunnitteluun oli enemmän edustuksellista ja strateginen
johtaminen saattoi jäädä yksittäiselle työntekijälle etäiseksi. Henkilöstö
koki, että strategiset linjaukset tulevat ylhäältä annettuina. Havainnot Silmäklinikalta
ja Dialyysiosastolta kuitenkin osoittivat, että lean-menetelmä strategian toimeenpanon
välineenä tuo parhaimmillaan osallistumisen ja vaikuttamisen kokemuksia koko henkilöstölle.
Lähijohtamisella
havaittiin olevan suuri merkitys osallisuuden toteutumisessa molemmissa
organisaatioissa. Osallistavaan työtapaan perehtyneet ja sitoutuneet lähiesimiehet
(tiimien vetäjät, osastonhoitajat) rakensivat osallistumisen kulttuuria ja mahdollistivat
henkilöstönsä osallistumisen yhteiseen keskusteluun ja suunnitteluun.
Koulutusorganisaation
kehittämishankkeesta on kulunut lähes kymmenen vuotta. Oli kiinnostavaa
havaita, että silloin pinnalla ollut arvojohtaminen on vaimentunut
organisaatiopuheessa. Nyt sen sijaan ”leanataan”. Lean -toimintastrategiaan näyttäisi
olevan sisäänrakennettuna useimmat niistä periaatteista, mitä
koulutusorganisaation kehittämishankkeessa tavoiteltiin, ja jotka silloin
poimittiin useista eri johtamisteorioista. Näitä leanin periaatteita ovat muun
muassa asiakaslähtöisyys, jatkuva parantaminen, arvoperustaisuus, henkilöstön
osaamisen täysimääräinen hyödyntäminen, resurssitehokkuus ja prosessiajattelu.
Lähteet
Hämäläinen,
V. & Maula, H 2004. Strategiaviestintä. Helsinki: Infor.
Juuti, P.
& Virtanen, P. 2009. Organisaatiomuutos. Keuruu: Otava.
Kaplan,
R. S. & Norton, D.P. 1996. Balanced Scorecard.
Translating Strategy into Action. Boston
Massachusetts: Harvard Business School Press.
Kauppinen,
T. 2002. Arvojohtaminen: tie taiturimaiseen tavoitteiden jalkauttamiseen,
inhimillisen energian johtamiseen ja organisoituun rakastumiseen. Helsinki:
Otava.
Lehtonen,
T. 2009. Arvot ja arvojohtaminen. Filosofisia huomautuksia. Hallinnon tutkimus
4/2009: 3-15.
Mattila, L. & Suoraniemi, M. 2009.
Puhumalla paras strategia – Sisäisten konsulttien strategiaseikkailu Lahden
kansanopistossa. Opinnäytetyö. Työyhteisön ja henkilöstön osaamisen
kehittämisen PD-koulutusohjelma. Opinnäytetyö (25 op). Turun yliopiston
täydennyskoulutuskeskus.
Mattila,
L. & Suoraniemi, M. 2012. Puhumalla paras strategia. Julkaisussa: Keskinen,
S., Salo, P. & Saloheimo, L. (toim.) 2012.
Vapaus ja vastuu. Vapaan sivistystyön kehittämisen edellytykset.
Sivistystä kaikille -julkaisusarja. Vantaa: Kansanvalistusseura.
Modig, N.
& Åhlström, P. 2013. Tätä on lean. Ratkaisu tehokkuusparadoksiin. Tukholma:
Rheologica Publishing.
Virtanen,
P. & Kauppinen, I. 2008. Henkilöstövoimavarajohtamisen strategisten
päämäärien välittyminen organisaatiossa. Hallinnon tutkimus 2/2008: 38-51.
Åberg, L.
2002. Viestinnän strategiat. Helsinki: Infor.
Kirjoittajat
Maria
Suoraniemi on valmistumassa sairaanhoitajaksi LAMKin
Nursing-koulutusohjelmasta.
Henkilökohtainen budjetti on toimintamalli, joka lisää
asiakkaan valinnanmahdollisuuksia ja päätösvaltaa suhteessa omiin
sosiaalipalveluihin. Toimintamalli on Suomessa kokeiluasteella ja sen
laajamittaisempaa käyttöönottoa suunnitellaan osana valmisteilla olevaa
sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta ja siihen liittyvää
valinnanvapauslakia. Tähän mennessä toteutuneiden henkilökohtaisen budjetin
kokeilujen kautta on osoitettu, että toimintamalli lisää asiakkaiden
osallisuutta ja muokkaa palveluiden suunnittelua aikaisempaa
tarvelähtöisemmäksi.
Kirjoittajat: Freya Hägglund ja Jaana Mantela
Kohti parempia sosiaalipalveluita
valinnanvapautta ja yksilöllisyyttä lisäämällä
Sosiaali- ja terveydenhuollon valinannanvapauden lisääminen
on ollut vahvasti esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa viimeisten vuosien
aikana. Valinnanvapauden tematiikka on ollut keskeisessä osassa Juha Sipilän
hallituksen valmistelemassa sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa. Julkisten
sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden valinnanmahdollisuuksien kehittäminen
on laajemminkin Euroopan maissa nähtävissä oleva ilmiö (Junnila, Hietapakka
& Whellams 2016, 226). Valinnanvapaus on noussut yhdeksi 2010-luvun
sosiaalipolitiikan keskeiseksi käsitteeksi osallisuuden, yksilöllisyyden, asiakaskeskeisyyden
ja käyttäjälähtöisyyden rinnalle. Universaalista, tasa-arvoisesta
palvelujärjestelmästä halutaan siirtyä yksilöllisyyttä, valinnanvapautta ja
kansalaisten omaa toimijuutta korostavaan palvelujärjestelmään. (Palola 2011,
283, 305.)
Palveluiden henkilökohtaistaminen liittyy valinnanvapauden
ja asiakkaiden osallisuuden lisäämiseen pyrkivään sosiaalihuollon
uudistamistrendiin (Kirjavainen 2016, 75-76). Valinnanvapautta ja palveluiden
henkilökohtaistamista perustellaan palvelunkäyttäjän päätösvallan ja tätä
kautta osallisuuden lisääntymisellä, sekä mahdollisuudella järjestää palvelut
yksilöllisesti, palvelunkäyttäjän henkilökohtaiset tarpeet ja näkemykset
huomioiden. Tässä ajattelussa palvelunkäyttäjän rooli aktiivisena toimijana
korostuu. (Rajavaara 2014, 142; Palola 2011, 286-287, 304-307.) Aktiivisen
toimijuuden korostuminen suosii paljon voimavaroja omaavia henkilöitä, riskinä
on, että tämänkaltainen kehitys lisää palvelunkäyttäjien eriarvoistumista (Lehtonen ym. 2018; Palola 2011,
287). Henkilökohtaistamisen riskeistä huolimatta ei ole tarkoituksenmukaista
pyrkiä tarjoamaan palveluita kaikille samalla muotilla. Palveluiden
henkilökohtaistaminen vastaa individualistisen yhteiskunnan tarpeisiin. Se
mahdollistaa erilaisten elämäntilanteiden ja palveluntarpeiden huomioimisen.
(Rajavaara 2014, 160.)
Henkilökohtainen budjetti
osaksi suomalaista palvelujärjestelmää
Henkilökohtainen budjetti on tapa järjestää sosiaali- ja
terveydenhuollon palvelut, jossa keskiössä on palvelunkäyttäjän mahdollisuus
määritellä minkälaiset palvelut ja tukitoimet auttaisivat häntä parhaiten. (Rajalahti
& Duffy 2018, 5.) Toimintamallissa asiakas saa tietyn rahasumman
käytettäväkseen omiin sosiaali- ja terveyspalveluihinsa. Tällä rahalla hän voi
järjestää tarvitsemansa palvelut yksilöllisesti ja joustavasti omien
tarpeidensa ja toiveidensa mukaisesti. (Rajalahti & Duffy 2018, 5; Patronen ym. 2012, 9).
Henkilökohtainen budjetti on ollut käytössä eri puolilla
maailmaa 1990-luvulta lähtien (Arksey & Baxter 2012, 148; Lehto 2010). Suomessa
on 2010-luvulla toteutettu tai on parhaillaan menossa useita kokeiluja, joissa
on kehitetty suomalaiseen sosiaaliturvajärjestelmään soveltuvaa
henkilökohtaisen budjetin mallia. Valmisteilla olevassa sosiaali- ja
terveydenhuollon valinnanvapauslain luonnoksessa säädetään henkilökohtaisen
budjetin ottamisesta yhdeksi palveluiden järjestämisen vaihtoehdoksi vanhus- ja
vammaispalveluiden asiakkaille tai muille jatkuvaa ja laaja-alaista tuen
tarvetta omaaville asiakasryhmille (Hallituksen esitys 16/2018 vp, 99, 251).
Henkilökohtainen
budjetti monipuolistaa palveluita, kehittämistarpeita nousee esiin liittyen
soveltamisohjeisiin ja sähköisiin työkaluihin
Keski-Uudenmaan sote -kuntayhtymä on mukana Uudenmaan
alueellisessa valinnanvapauskokeilussa. Keski-Uudenmaan kokeilussa
henkilökohtaista budjettia on kokeiltu eri asiakasryhmillä (Keski-Uudenmaan
sote 2017). Sosiaalialan YAMK
opinnäytetyössä Freya Hägglund (2019) tutki henkilökohtaisen budjetin kokeilua
lapsiperheiden kotipalveluissa. Opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää palvelunkäyttäjien
ja työntekijöiden kokemuksia toimintamallista sekä nostaa esiin toimintamalliin
liittyviä kehittämistarpeita.
Henkilökohtaisen
budjetin on todettu monipuolistavan palveluvalikkoa (STM 2019, 12; Arksey &
Baxter 2012, 160; Juntunen 2010), tämä edesauttaa sosiaalihuollon asiakkaiden
yksilöllisten palvelutarpeiden huomioimista. Hägglundin opinnäytetyöhön
osallistuneiden perhepalveluiden työntekijöiden kokemus on, että henkilökohtainen
budjetti lisää ammattilaisten mahdollisuuksia asiakkaiden tilanteiden
kokonaisvaltaiseen huomioimiseen. Asiakkaiden kokemuksissa nousi esiin, että toimintamalli
tarjoaa mahdollisuuden valita joustavasti omalle perheelle ja omaan
elämäntilanteeseen sopivia palveluita. Tämän opinnäytetyön tulosten
perusteella, joita tukevat Eksote -kuntayhtymän kokemukset, lapsiperheiden
kotipalveluissa henkilökohtaisen budjetin hyödyiksi nousee erityisesti
lastenhoitopalveluiden joustavuuden lisääntyminen ja kotisiivouspalveluiden
käytön mahdollistuminen aikaisempaa laajamittaisemmin (Hägglund 2019, 45-46; Hakoma 2018, 44).
Palveluiden järjestäminen henkilökohtaisen budjetin kautta
on asiakkaiden näkökulmasta sujuvaa. Sen sijaan ammattilaiset kaipaavat lisää
selkeyttä henkilökohtaisen budjetin soveltamisohjeisiin sekä sen määrittelyyn
kenelle ja minkälaisiin asiakastilanteisiin henkilökohtainen budjetti soveltuu.
Huolta herättää asiakkaiden eriarvoistuminen, sillä ilman riittävää tukea
henkilökohtaisen budjetin hyödyt eivät ole heikoimmassa asemassa olevien
käytettävissä. (Hägglund 2019,
51; STM 2019, 9,12.) Eriarvoistumisen riskiä voidaan kaventaa
kehittämällä palveluohjauksen prosesseja ja lisäämällä ammattilaisten osaamista
valinnanvapauden tukemiseen liittyen (STM 2019, 12; Kirjavainen 2016, 78-79;
Rajalahti & Duffy 2016,11; Valokivi 2008, 79-80).
Sähköisten
työkalujen toimivuus on keskeinen tekijä henkilökohtaisen budjetin käytettävyyden
kannalta. Henkilökohtaiseen budjettiin liittyy paljon hallinnollista työtä
liittyen palvelutarpeen arviointiin, budjetin laskentaan ja seurantaan. (Rousu
2018, 13.) Sekä työntekijöiden että asiakkaiden käyttämiä sähköisiä työkaluja
on tarpeen kehittää. Työntekijöiden näkökulmasta päällekkäistä kirjaamista eri
tietojärjestelmiin tulee vähentää (Hägglund 2019, 51). Asiakkaiden osalta
kehittämistarpeita ilmenee liittyen oman budjetin seurannan mahdollisuuksiin
sekä palveluiden löydettävyyteen ja vertailtavuuteen (Hägglund 2019, 48-50; Pääskylä
2018, 109; Junnila ym. 2016, 118).
Lähteet
Arksey, H. & Baxter, K. 2012. Exploring
the Temporal Aspects of Direct Payments. British Journal of Social Work Vol.42(1),
147–164. [Viitattu
3.3.2019].
Saatavissa: https://doi.org/10.1093/bjsw/bcr039
Hakoma, R. 2018. Eksoten kokemuksia henkilökohtaisesta
budjetoinnista. Teoksessa: Rousu, S. (toim.). Henkilökohtainen budjetointi –
yksilöllinen ratkaisu asiakkaan tarpeisiin. Avain kansalaisuuteen –
henkilökohtainen budjetointi – hankkeen ensimmäisen toiminta- vuoden
kokemuksia ja havaintoja. Helsinki: Metropolia ammattikorkeakoulu. 43-45.
Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-328-142-4
Hägglund, F. 2019. Henkilökohtainen budjetti
lapsiperheiden kotipalveluissa. Kehittämisehdotuksia Keski-Uudenmaan kokeiluun
pohjautuen. YAMK-opinnäytetyö.
Lahden ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysala. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201903173251
Junnila M., Hietapakka L. & Whellams A. (toim.) 2016.
Hallintoalamaisesta aktiiviseksi valitsijaksi. Valinnanvapauden muotoutuminen
sote-palveluissa. THL. Raportti 11/2016. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-681-0
Kirjavainen, M. 2016. Henkilökohtaistaminen
Ison-Britannian aikuisten sosiaalihuollossa vuosina 2007-2014 – Systemaattinen
kirjallisuuskatsaus. Lisensiaatintyö. Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden
tiedekunta.
Lehto, T. 2010. Henkilökohtainen budjetointi –
Esimerkkejä ja kokemuksia maailmalta. Helsinki: Kehitysvammaliitto ry.
Lehtonen, L., Hiilamo, H., Erhola, M. Arajärvi, P.,
Huttunen, J., Kananoja A., Kekomäki, M., Pohjala, A., Tainio H., Lillrank, P.,
Saxell, T., Silander, K. & Vartiainen, P. 2018. Valinnanvapaus
SOTE-uudistuksessa. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti. Vol.55(1),
78-87. [Viitattu 3.3.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.23990/sa.69227
Palola E. 2011. Valinnanvapauden problematiikasta
sosiaalipolitiikassa. Teoksessa: Palola, E. & Karjalainen V.
Sosiaalipolitiikka. Hukassa vai uuden jäljillä? Helsinki: THL. 283-309.
Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201205085374
Patronen M., Melin T., Tuominen-Thuesen M., Juntunen E.,
Laaksonen S. & Karikko W. 2012. Henkilökohtainen budjetti.
Asiakaslähtoinen toimintamalli omaishoidossa. Helsinki: Sitra. Saatavissa: https://media.sitra.fi/2017/02/23232444/sitra298.pdf
Pääskylä, E. 2018. Henkilökohtaisen budjetoinnin (HB)
digialusta voi sovittaa yhteen asiakkaan, palveluntuottajan sekä palvelujen
järjestäjän intressit. Teoksessa: Rousu, S. (toim.). Henkilökohtainen
budjetointi – yksilöllinen ratkaisu asiakkaan tarpeisiin. Avain
kansalaisuuteen – henkilökohtainen budjetointi – hankkeen ensimmäisen
toimintavuoden kokemuksia ja havaintoja. Helsinki: Metropolia
ammattikorkeakoulu.108-128. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-328-142-4
Rajalahti, A. & Duffy, S. 2016. Kokemuksia
henkilökohtaisen budjetoinnin kehittämistyöstä. Tampere: Kehitysvammaisten
palvelusäätiö.
Rajavaara M. 2014. Yksilöllisestä henkilökohtaiseksi?
Henkilökohtaistaminen hyvinvointipolitiikan uudistamisideana. Julkaisussa:
Haverinen R, Kuronen M & Pösö T (toim.). Suomalaisen sosiaalihuollon tila
ja tulevaisuus. Tampere: Vastapaino. 140-160.
Rousu, S. 2018. Henkilökohtainen budjetointi –
yksilöllinen ratkaisu asiakkaan tarpeisiin. Avain kansalaisuuteen –
henkilökohtainen budjetointi -hankkeen ensimmäisen toiminta- vuoden
kokemuksia ja havaintoja. Helsinki: Metropolia ammattikorkeakoulu. Saatavissa:
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-328-142-4
Valokivi, H. 2008. Kansalainen asiakkaana. Tutkimus
vanhusten ja lainrikkojien osallisuudesta, oikeuksista ja velvollisuuksista.
Akateeminen väitöskirja. Tampereen yliopisto. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön
laitos. Saatavissa: http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-7181-0
Kirjoittajat
Freya Hägglund on maaliskuussa 2019 valmistuva sosionomi (YAMK) -opiskelija Lahden ammattikorkeakoulusta.
Jaana Mantela toimii lehtorina Lahden ammattikorkeakoulussa.
Tässä artikkelissa kuvataan yläkoulussa saatua ohjausta oppilaiden näkökulmasta. Tieto on kerätty Osallisuutta Ohjauksen keinoin-projektissa 1.2.-31.10.2014. Tuloksissa korostuvat oppilasta osallistava, moniammatillinen, oppilaan ja tämän perheen hyvää vointia tukeva ohjaus.
Kirjoittajat: Erja Katajamäki ja Anne Vuori
Johdanto
Suomalaisen koulutusjärjestelmän
tavoitteena on turvata jokaiselle peruskoulun jälkeinen opiskelupaikka. Tilastokeskuksen
koulutustilastojen mukaan 4,8 prosenttia peruskoulun päättäneistä jäi ilman
tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa vuonna 2016. Kymmenes luokka
ja valmistavat ja valmentavat koulutukset ovat osalle väyliä jatko-opintoihin,
mutta osa toisen asteen koulutuksen peruskoulun päätösvuonna aloittaneista on
seuraavana vuonna jo keskeyttänyt aloittamansa koulutuksen. (Suomen virallinen tilasto 2017.)
Nuorten ohjauksen tarve korostuu
yläkoulussa, jolloin he alkavat tehdä elämäänsä suuntaavia valintoja. Opettajan
on syytä kiinnittää huomio hiljaisiin oppilaisiin ja tukea kaikkien
toimintakykyä. Opinto-ohjaajan taas on hyvä panostaa oppilaan itsetunnon
kehittämiseen, suunnitelmallisuuteen ja koulun työelämäyhteistyöhön koko
yläkoulun ajan. (Niemi 2016.) Lukuisissa kehittämishankkeissa on
käynyt ilmi, että nuorten auttamisessa ongelmia tuottavat hallinnonalojen
puutteellinen yhteistyö, palvelujen saavutettavuus sekä käytössä olevien
menetelmien kapea-alaisuus (Aho ym. 2012).
Tämä artikkeli liittyy Osallisuutta ohjauksen keinoin -projektiin (Ojala ym. 2015), jota ovat olleet toteuttamassa Lahden ammattikorkeakoulun terveydenhoitaja- ja sosionomiopiskelijat ja opettajat. Projektin tavoitteena oli vahvistaa sellaisia yläkoululaisten tukitoimia, joilla mahdollistetaan nuorten osallisuus ja ohjautuminen yläkoulusta itselle sopivaan jatkokoulutukseen. Artikkelissa korostetaan projektissa esiin tullut, toteutumatta jäänyt ja edelleen ajankohtainen (Halme ym. 2018, Opetus- ja kulttuuriministeriö 2019) tarve yhteisen moniammatillisen näkökulman löytämiseen oppilaslähtöisessä ohjauksessa. Tuloksissa kuvataan yläkoululaisten kokemuksia heidän saamastaan ja toivomastaan ohjauksesta. Aineisto perustuu peruskoulun kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kokemuksiin ohjauksesta. Teoreettisina tarkastelukulmina ovat osallistava, moniammatillinen ohjaus ja hyvän voinnin tukeminen. Oppilas nähdään aktiivisena oman tulevaisuutensa rakentajana ja osana perhettään. Nämä tarkastelukulmat auttavat hahmottamaan yläkoululaisten moniulotteista arkea sekä yksilön että kouluyhteisön näkökulmista. Keskeiset käsitteet ovat yläkoululaisten osallisuus, hyvän voinnin tukeminen ja moniammatillinen ohjaus.
Yläkoululaisten
osallisuuden ohjaus hyvän voinnin tukemisessa
Osallisuus on moniulotteista. Se on
kuulumisen ja mukana olemisen tunne sekä eritasoista ja -sisältöistä toimintaa.
Parhaimmillaan osallisuus on omasta sitoutumisesta lähtevää toimintaa ja vaikuttamista
elämän kulkuun sekä vastuun ottamista valinnoistaan. Olennaista on mahdollisuus
osallistua päätöksentekoprosessiin. (Särkelä-Kukko 2014; Rouvinen-Wilenius
2014.)
Perusopetuslaissa (1998 ja 2013,
47a§) korostetaan oppilaan osallisuuden merkitystä kouluyhteisössä. Haasteena
on nuoren roolin vahvistaminen ja sellaisten rakenteiden luominen, joissa on
mahdollista olla toimijana eikä vain oppimisen kohteena. (Kiilakoski 2014.)
Osallisuutta voi oppia ja sitä tukevien käytäntöjen luomiseen tarvitaan
vanhempien lisäksi kaikkia kouluyhteisön toimijoita. Keskeisiä edellytyksiä
ovat luottamus, sitoutuminen ja kuulluksi tuleminen. (Rouvinen-Wilenius 2014.) Osallisuus
painottaa kasvatuskäytänteiden kehittämistä, nuorten ryhmäsuhteita kannustavia
rakenteita sekä välittämiseen ja erilaisuuden kunnioittamiseen rakentuvaa
dialogista toimintakulttuuria. (Kiilakoski 2014.)
Osallisuuden
vahvistaminen estää syrjäytymistä. Perttula (2015)
on kritisoinut syrjäytymiskäsitteen käyttöä nuorten tukitoimien yhteydessä. Usein
ajatellaan, että syrjäytymisvaarassa olevan nuoren ongelman ratkaisee opiskelu-
tai työpaikka, jolloin yksilö pannaan yksin vastuuseen tilanteestaan. Syrjäytymisen
ennaltaehkäisyn ja kouluttautumisen painottamisen sijaan on parempi puhua
toimenpiteistä sosiaalisen pahoinvoinnin ehkäisemiseksi siinä ympäristössä,
jossa nuoret toimivat. (Perttula 2015.)
Hyvä
vointi -käsitettä käytetään hoitotieteessä korostamaan terveyden käsitteen
kokonaisvaltaisuutta. Terveys ja hyvä vointi koetaan yksilöllisesti ja niiden
merkitys eri elämäntilanteissa vaihtelee.
Yleisen hyvän terveyden määrittelyn rinnalla on asiakaslähtöinen, nuoren ja
hänen perheensä omia voimavaroja korostava lähestymistapa. Sen lähtökohtana on
nuoren näkemys omasta terveydestään ja hyvästä voinnistaan. (Åstedt-Kurki ym.
2004, Häggman-Laitila & Pietilä 2007.) Määrittely on linjassa osallisuuden
edellytysten, luottamuksen, sitoutumisen ja kuulluksi tulemisen kanssa. Oppilashuollossa
hyvän voinnin tukeminen tarkoittaa hyvän oppimisen, psyykkisen ja fyysisen
terveyden sekä sosiaalisen hyvinvoinnin edistämistä ja ylläpitämistä oppilaslähtöisesti
kouluyhteisössä (Oppilas- ja opiskelijahuoltolaki 1287/2013.)
Perheen
hyvä vointi on nuoren hyvän voinnin lähtökohta. Vuori tutki väitöskirjassaan vähävaraisten
perheiden hyvää vointia ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Arjen terveys merkitsi
perheille eri elämänalueisiin ulottuvaa hyvää vointia. Tällöin korostettiin henkistä
hyvää vointia hyvän voinnin perustana. Tunnusmerkillistä oli me-henki,
perheenjäsenten yhteinen kokemus kuulumisesta johonkin, toisen arvostaminen ja
kannustaminen sekä hyvästä voinnista huolta pitäminen. Tunteiden ilmaisua
pidettiin perheen hyvää vointia tukevana tai murtavana riippuen siitä,
millaiseen vuorovaikutukseen perheessä oli totuttu. Perheen sisäinen sopu oli
kaikissa perheissä tärkeää. Perheenjäsenet luottivat toistensa apuun arjen
ongelmissa ja tukivat toisiaan. Lapsetkin tukivat vanhempiaan, kun nämä
väsyivät. Perheen ulkopuolinen tuki koettiin joko hyvää vointia tukevana tai
murtavana. Merkityksellistä oli tukijoiden asenne tuen saajiin. Jos
perheenjäsenet kokivat, että heitä ei arvostettu, hyväksi tarkoitettu tuki muuttui
hyvää vointia murtavaksi. (Vuori 2012.)
Nuorten tukemisessa on hyvä tunnistaa nuorten ja heidän perheidensä selviytymisstrategioita. Joissakin perheissä vanhempien selviytymiskeinot voivat olla nuoren hyvään vointiin kielteisesti vaikuttavia, kuten esimerkiksi alkoholin käyttö ja tupakointi (Garcia 2010.) Tuurin (2008) mukaan äitien vaikutus näkyi erityisesti koulutuksen aloittamisessa ja opiskelun suunnittelussa. Sukupuoleen liittyviä odotuksia on kuitenkin syytä tarkastella kriittisesti. Tyttöihin ja poikiin kohdistuu erilaisia paineita, joiden tunnistaminen auttaa näkemään, miten ja milloin pahoinvointi uhkaa heitä. Nuoren tukemisessa pyritään avaamaan, laajentamaan ja purkamaan erilaisia sukupuolittuneita malleja ja oletuksia. Sukupuoli on moniulotteinen, eikä ole yhtä ainoaa mallia toteuttaa sukupuolisuuttaan. (Valkendorff 2012.)
Nuori
saattaa tarvita sekä erityistä tukea että erityisiä palveluita. Perusopetuslain
mukaan erityinen tuki muodostuu erityisopetuksesta ja muusta tuesta.
Erityisopetus on ensisijaisesti pedagogista, oppimisen tukea, muu tuki taas
koulunkäynnin tukea. (Opetushallitus 2014.) Nuori on oikeutettu
erityisohjaukseen ja tukeen muun muassa vammaisuuden, sairauden tai kehityksen
viivästymisen tai pysähtymisen vuoksi. Koulussa ne näkyvät esimerkiksi
levottomuutena, koulukielteisyytenä tai aggressiivisuutena. (Hietala ym. 2010.)
Vertaistuki
sekä ryhmään kuuluminen vahvistavat osallisuutta ja samalla tukevat nuoria. Mannerheimin
Lastensuojeluliitolla on vankat perinteet vertaisohjauksessa, jota on
toteutettu koulujen tukioppilastoimintana 1970-luvulta lähtien. Vertaisohjaus
lisää nuorten omaehtoista toimintaa ja yhteisöllisyyttä. Tukea voi antaa sekä
saada monella tavalla ja kohtaamisen tavat monipuolistuvat vähitellen. (Nylund
& Yeung 2005.) Virtuaalinen
maailma lisää nuorten mahdollisuuksia vertaistuen monipuolistamiseen.
Verkko-ohjausta, erityisesti vertaisohjausta, hyödynnetään vielä vähän. Nyrhilän
(2013) mukaan verkkovertaisohjaus työmenetelmänä
sisältää menestystekijöitä, mutta se vaatii kehittämistä ja ohjaajan
laaja-alaista osaamista.
Moniammatillisen
ohjauksen kehittäminen
Moniammatillisessa
yhteistyössä kunkin asiantuntijan osaaminen hyödynnetään onnistuneen ohjaustuloksen
aikaansaamiseksi. Yhteistyöllä on mahdollisuus vaikuttaa osallistamalla nuoret
oman tulevaisuutensa ja hyvän vointinsa rakentamiseen. (Vrt. Kuronen 2010.) Moniammatillisessa
ohjauksessa eri hallinnonalojen asiantuntijat työskentelevät yhdessä niin, että
oppilaat kohdataan yksilöinä ja aktiivisina osallisina. Koulun
moniammatilliseen yhteisöön kuuluvat opettajat, opinto-ohjaajat, kuraattorit,
koulupsykologit ja terveydenhoitajat.
Moniammatillisen
ohjauksen onnistuminen vaatii kouluyhteisön jäseniltä kanssakäymisen taitoja.
Näitä ovat työelämässä ylipäätään tarvittavat taidot, esimerkiksi
ongelmanratkaisutaito, johtamisen ja kehittämisen taidot, projektityöskentelyn
ja ryhmässä työskentelyn sekä ohjauksen taidot. Olennaisinta yhteistyössä ovat
asenteet ja monipuoliset vuorovaikutustaidot kuten kuunteleminen ja kuuleminen,
kyky itsensä ilmaisuun niin suullisesti kuin kirjallisesti sekä kyky tuoda oma
osaaminen yhteiseen käyttöön ja hyödyntää toisten osaamista. Kouluyhteisön
kannalta kyse on moniulotteisesta vuorovaikutuksesta, jossa jaetaan asioiden
merkityksiä ja rakennetaan yhteistä ymmärrystä uuden toiminnan synnyttämiseksi.
(Katajamäki 2010, 111–114.)
Arvot, asenteet ja tunteet vaikuttavat yhteistyön onnistumiseen. Oman itsensä ja toisen arvostaminen näkyy sekä puheessa että toiminnassa, mikä välittyy ympäristöön. Myönteiset asenteet ja ennakkoluulottomuus auttavat sitoutumaan yhteiseen toimintaan ja kantamaan vastuuta. Kielteinen suhtautuminen rakentaa stereotypioita toisen asiantuntemuksesta eikä salli omankaan asiantuntemuksen hyödyntämistä. Onnistunut vuorovaikutus edellyttää ryhmän jäsenten avoimuutta, luottamusta toisiinsa ja yhteishenkeä. Avoimuus voidaan ymmärtää tilan antamiseksi toiselle, tilan ottamiseksi itselle. Vuorovaikutus epäonnistuu helposti, mikäli avoimuus ja toiminnan johtaminen ontuvat. (Katajamäki 2012; vrt. Rouvinen-Wilenius 2014.)
Moniammatillinen
toiminta konkretisoituu kouluyhteisön arjessa. Toiminnan onnistumisen
mahdollisuudet syntyvät yhtäältä yhteisössä olevan osaamisen tunnistamisesta ja
toisaalta yhteisön toiminnasta. Lähtökohtana on oman ammatin osaaminen ja sen
tunnistaminen, mikä kehittyy aktiivisessa moniammatillisessa
vuorovaikutuksessa. Vain yhdessä keskustelemalla ja tekemällä voidaan rakentaa
yhteistä ymmärrystä. (Vrt. Katajamäki 2012.)
Aineiston keruu, analysointi
ja tulokset
Lahden
ammattikorkeakoulun terveydenhoitajaopiskelijat keräsivät aineiston
Päijät-Hämeen viiden yläkoulun oppilailta v. 2014. He haastattelivat 37
vapaaehtoista kahdeksannen ja yhdeksännen luokan oppilasta harjoitellessaan
kouluterveydenhuollossa. Tieto kirjattiin teemarungon mukaisesti paperille.
Aikaisemmista tutkimuksista nousseet teemat olivat ohjaus, hyvän voinnin tuki
ja tulevaisuuden valinnat.
Aineisto
analysoitiin abduktiivisella sisällönanalyysillä. Analyysiyksikkönä käytettiin
yhtä ajatuskokonaisuutta. Samaa tarkoittavat ilmaukset koottiin samaan
alaluokkaan ja kullekin annettiin sisältöä kuvaava nimi. Luokittelua jatkettiin
edelleen yläluokkiin ja pääluokkiin hyödyntäen aikaisempaa tietoa
osallisuudesta, hyvästä voinnista ja moniammatillisuudesta. Aineiston
käsitteellistämisen avulla löydettiin toisiinsa suhteessa olevat kategoriat
käsitejärjestelmäksi kuvaamaan tutkittavaa ilmiötä. Analyysin tavoitteena oli
tulkita ja ymmärtää yläkoululaisten antamia merkityksiä omille kokemuksille ja
toiminnalle. Näin saatava tieteellinen tieto on relativistista, sillä se on
sosiaalisesti rakennettua ja ihmisillä on tarve jakaa yhteisesti merkityksiä.
(Esim. Denzin & Lincoln 2003, 5; Elo ym. 2014.) Analyysin tuloksena syntyivät pääluokat
kuvaamaan yläkoulun oppilaiden kokemuksia saamastaan ohjauksesta: osallisuuden
ilmeneminen, hyvän voinnin tukeminen ja murtuminen sekä moniammatillinen
ohjaus. Seuraavassa avataan niiden merkityksiä.
Osallisuuden
ilmeneminen
Osallisuutta
ilmentävät kategoriat kuvaavat yläkoululaisten tulevaisuudenodotuksia, -pelkoja
ja mahdollisuuksia omiin valintoihin. Tulevaisuus näyttäytyi yläkoululaisille
jännittävänä ja positiivisena, mutta myös epävarmana ja stressaavana. Osa luotti
siihen, että he pärjäävät, osalla ei ollut erityisiä odotuksia
tulevaisuudestaan.
Tulevaisuuden
pelot liittyivät edessä olevaan uuteen elämänvaiheeseen. Nuoret kokivat, että
heidän odotetaan olevan itsenäisiä ja ottavan vastuun päätöksistään ja elämästään.
Osa toi esiin hyvien kavereiden ja turvallisen luokkayhteisön menettämisen
pelon. Epävarmuus tulevaisuudesta ja omasta pärjäämisestään pelotti. Stressiä aiheutti pelko huonoista numeroista,
jotka kaventavat tulevaisuuden valinnan mahdollisuuksia.
Osalla
nuorista oli tulevaisuuden suunnitelmia ja he uskoivat valinnan mahdollisuuksiinsa.
Vanhempien kannustus koettiin tärkeäksi. Nuoret arvelivat, että on viisasta
”suunnata iloisesti uusiin haasteisiin”. Jotkut taas kokivat edessä olevat
valinnat vaikeiksi, elivät enemmän tässä päivässä, eivätkä halunneet tehdä
pitkän tähtäimen suunnitelmia. Valinnanvapaus saattoi merkitä hyvin
konkreettisia asioita, kuten sitä, ettei lukiossa tarvitse mennä ulos
välitunnilla.
Hyvän
voinnin tukeminen ja murtaminen
Yläkoululaisten
hyvän voinnin tuki ilmeni tulevaisuuden valintoihin kannustamisena, nuoren kykyihin
uskomisena sekä perheeltä ja läheisiltä saatuna tukena. Joskus kokemus saadusta tuesta kääntyi hyvää
vointia murtavaksi.
Tulevaisuuden
valintojen lähtökohtia ja kannustimia olivat omat mielenkiinnon kohteet ja
harrastukset. Kavereilta saatua tukea pidettiin tärkeänä. Opinto-ohjaajien ja
oman opettajan avuliaisuus ja kiinnostus koettiin kannustavana. Oppilaat
toivoivat mahdollisuutta kahdenkeskiseen opinto-ohjaajan ohjaukseen ja
yksilöllisten tarpeiden huomioimista. Työelämään ja työpaikkoihin tutustuminen
koettiin myönteisenä ja kiinnostavana. Kannustavaksi
tueksi koettiin mahdollisuus päättää itse valinnoistaan ja saada apua silloin
kun tarvitsee. Oppilaiden mukaan on tärkeää, että koulussa olo tuntuu hyvältä
ja mukavalta, kouluun on helppo tulla ja siellä on käytettävissä mielekkäitä
välineitä esim. liikuntavälineet.
Lähes
kaikki vastanneet olivat saaneet hyvää ohjausta vanhemmilta ja sisaruksilta. Äiti
mainittiin erikseen useammin kuin isä. Kavereilta ja poika- tai tyttöystäviltä
saatu kannustus valinnoissa tuntui hyvältä. Kaikki eivät saaneet tukea perheeltä
tai sitä ei pidetty tärkeänä. Joku taas olisi halunnut enemmän tukea
vanhemmiltaan, mutta he kehottivat päättämään itse, mitä kuitenkin pidettiin
myös hyvänä.
Hyvää
vointia murtavat, pahoinvointia aiheuttavat tekijät olivat varsin yksilöllisiä.
Osa oppilaista koki koulun opettajien ja opinto-ohjaajien suhtautuvan omiin
valintoihin epäilevästi, ei kannustettu parantamaan numeroita, ei tuettu omia
intressejä. Joku koki raskaana sen, että itse piti tehdä valintoja.
Yläkoululaisten hyvää vointia nakersivat arvostelu, lyttääminen, painostus,
moittiminen, vanhempiin vertaaminen, petetyt lupaukset ja turha kehuminen. Osa
koki, ettei heissä ollut mitään hyvää, mikä auttaisi eteenpäin. Myös fyysisesti
raskaat, pitkät koulupäivät ja aikainen aamuherääminen verottivat hyvää
vointia.
Kotioloista
saattoi aiheutua harmia. Oppilaat toivat esiin liian roskaruoan syönnin,
kotitöiden tekemisen ja riitelyn äidin kanssa. Kotona saattoi olla myös
ongelmia liittyen päihteiden käyttöön tai lastensuojelun tarpeeseen. Myös vanhempien
ja isovanhempien epäusko nuoren kykyihin harmitti. Heille sanottiin: ”Ei
susta ole siihen hommaan, et jaksa istua koulussa.” tai ”Ei sinusta
ole lukioon, kun olet käytännön ihminen.”
Moniammatillinen
ohjaus
Moniammatillista
ohjausta ilmentävät kategoriat kuvaavat oppilaan vahvuuksien ja heikkouksien
tunnistamista moniammatillisesti, eri alojen ohjausta ja kokemuksia tämän
hetkisestä ohjauksesta sekä kehittämistoiveita. Omien vahvuuksien ja heikkouksien
tunnistamisen ohjaus vaihteli eri kouluissa. Useimmiten oppilaita ohjattiin
arvioimaan itse omia vahvuuksiaan. Käytössä ei ole ollut testejä ja aikaa
arviointiin oli ollut vähän.
Vahvuuksiksi
tunnistettiin hyvä koulumenestys, sosiaalisuus, koulukavereiden tunteminen
ennestään ja liikunnallisuus. Heikkouksia olivat ujous, pelko työmäärän
lisääntymisestä ja uusien oppiaineiden haasteet sekä sairaudet, kuten
migreenitaipumus stressitilanteissa.
Eri
alojen asiantuntijoiden ohjaus oli koulukohtaista. Opintojenohjaajat tukivat ja
ohjasivat monipuolisesti, antoivat päteviä neuvoja ja saivat kiinnostumaan
tulevaisuudesta. Ammatinvalintaa suunniteltiin myös luokanopettajan ja muutaman
aineopettajan kanssa, Erityisluokan oppilaat saivat tukea ammatinvalintaansa
koulukuraattorilta. Kouluyhteisöohjaaja ja terveydenhoitaja olivat saatavilla,
mutta heitä ei käytetty.
Opintojen
ohjaajan tunneilla tutustuttiin uravaihtoehtoihin, jatko-opiskeluun,
ammatteihin, työhön ja palkkoihin. Uravalintaan kaivattiin enemmän erilaista
ohjausta. Opintojen ohjaajalta toivottiin enemmän aikaa. Enemmän haluttiin myös
tietoa numeroiden painotuksista erialoilla. Opettajilta kaivattiin kannustavaa
ja realistista ohjausta. Ohjauksesta toivottiin nykyistä käytännönläheisempää,
esimerkiksi eri alojen kokeilemista, ymmärrystä mitä eri ammateissa
todellisuudessa tehtiin, selkeitä vaihtoehtoja ja suosituksia, vaikka
lopullinen ratkaisu oli oma. Kaikki eivät kokeneet tarvitsevansa ohjausta.
Pohdinta
Tutkimuksen laatu
rakentuu eettisten kysymysten ja luotettavuuden tarkastelun kokonaisuudesta
(Polit & Beck 2017). Tässä tutkimuksessa noudatettiin hyvää tieteellistä
käytäntöä, johon sisältyvät rehellisyys, tarkkuus, huolellisuus, tutkittavien
anonymiteetin ja yksityisyyden kunnioitus ja heidän näkemystensä arvostaminen.
(Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2012; Kylmä & Juvakka 2012). Alaikäisten
tutkimisessa on otettava huomioon, että he saattavat olla aikuisia haavoittuvampia.
(Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2012). Tässä tutkimuksessa nuorten uskottiin
olevan riittävän kypsiä päättääkseen itse osallistumisestaan. Aihe oli heitä
kiinnostava, mutta tunteiden näkökulmasta melko neutraali (Polit & Beck
2017). Lupa tiedon keräämiseen saatiin koulujen rehtoreilta suullisesti minkä
jälkeen oppilaita pyydettiin osallistumaan haastatteluun vapaaehtoisesti. Sisällönanalyysin
eteneminen kuvataan raportissa (Elo ym.2014).
Tuotettua
tietoa voidaan hyödyntää kehitettäessä moniammatillisesti nuorten osallisuutta
ja hyvää vointia tukevia menetelmiä, joiden tavoitteena on ennaltaehkäistä
nuorten pahoinvointia. Tulosten mukaan
osallisuus näkyi oman tulevaisuuden suunnitteluna vaihtelevine tunteineen. Erot
tulivat esiin luottamuksessa omaan pärjäämiseen. Osallisuuteen liittyi nuoren
näkökulmasta ristiriitaisuutta: haluttiin tehdä itsenäisiä päätöksiä, mutta
vastuun ottaminen pelotti (vrt. Rouvinen-Wilenius 2014). Osallisuuden tukemista
kaikin tavoin onkin edelleen syytä tehostaa ( Halme ym. 2018.) Osa katsoi kuitenkin
luottavaisesti eteenpäin. Huolta aiheuttavat kuitenkin ne, joilla ei ollut tulevaisuudenodotuksia.
Oppilaanohjauksen
voimavarat on hyvä kohdentaa siten, että pelkän koulutusvalinnan tekemisen
sijaan oppilaalle syntyisi valmius tehdä valintoja ja toimia
suunnitelmallisesti. Niemen (2016) tutkimus peruskoulun päättöluokalta kuvaa
hyviä ja heikkoja urapohtijoita. Hyvin koulussa menestyvät olivat parempia
urapohtijoita kuin heikosti menestyvät, joskin heikkoja urapohtijoita oli
kaikissa arvosanaluokissa. Taitavat urapohtijat olivat itseohjautuvampia ja
suunnitelmallisempia kuin heikot urapohtijat. Hyvää urapohdintavalmiutta voitaisiin
tukea mm. yhteistoimintaan kannustavalla oppimisympäristöllä. Kaikkien
opettajien olisi hyvä tutustua työelämään, tukea oppilaiden itseohjautuvuutta
ja tavoitteellista työskentelyä.
Yläkoululaisten
hyvää vointia edesauttoi kannustavaksi koettu tuki. Tärkeää oli valintoihin
kannustaminen, nuoren kykyihin uskominen ja läheisiltä, erityisesti äidiltä
saatu tuki ja ohjaus. Hyvää vointia vahvistivat myös harrastukset ja kavereiden
tuki. Opinto-ohjaajan ja opettajan tuki koettiin kannustavaksi, kun he
osoittivat avuliaisuutta ja kiinnostusta ja huomioivat yksilöllisiä tarpeita.
Tärkeäksi valintoihin kannustavaksi tueksi koettiin mahdollisuus päättää itse
valinnoistaan. Edellä mainitut asiat nousivat esiin myös Korkeamäen (2013), Käpylän
(2013), Routamon (2017) ja Appelqvist-Schmidlechnerin
ja kumppaneiden (2019) tutkimuksissa.
Oppilaat
kokivat hyvää vointia murtavina tekijöinä opettajien ja vanhempien osoittaman epäluottamuksen
omiin kykyihinsä ja aidon kiinnostuksen puutteen. Vallankäyttö ja
piittaamattomuus nuoren omista näkemyksistä murtavat nuorten hyvää vointia. Hyvää
vointia murtavat tekijät olivat yksilöllisiä ja tuntuivat joskus kasaantuvan
joillekin vieden mukanaan uskon tulevaisuuteen ja omaan selviytymiseen (vrt.
Vuori 2012). Nuoren tilannetta pahensivat ongelmat ja tuen puute kotona (myös Koskela
ym. 2016 ja Appelqvist-Schmidlechner ym 2019).
Nuoret
toivoivat kouluyhteisön moniammatillisen ohjauksen kehittämistä. Käpylän (2013)
ja Routamon (2017) mukaan nuoret haluavat yksilöllistä eri alojen ohjausta
perinteisen opinto-ohjauksen rinnalle. Ohjauksen monipuolistamiseksi
yläkoululaiset ehdottivat eri ammattiryhmien hyödyntämistä enemmän, esimerkkeinä
koulukuraattori, sosiaalityöntekijä ja terveydenhoitaja. Tämä haastaa
henkilöstön monipuoliset vuorovaikutus- ja verkostoitumistaidot, oman
arvomaailman ja osaamisen tunnistamisen, joita on hyvä kehittää arjen
toiminnassa (Katajamäki 2010). Paason (2012) mukaan opettajat eivät verkostoidu
tukeakseen oppilaidensa elämänhallintaa vaan opettaminen ja ohjaus koetaan
yksilölliseksi työksi, jolloin opettajat itse valitsevat henkilökohtaisen tyylinsä
hyödyntämättä yhteisöllisyyttä.
Moniammatillinen
ohjaus voidaan kokea sirpaleiseksi, jos yhteistyö ei toimi. Artikkelissa
kuvatut oppilaiden kokemukset ohjauksestaan tukevat oppilaslähtöisen, hyvää
vointia lisäävän ja syrjäytymistä ehkäisevän uudenlaisen yhteistyön kehittämistä
yli organisaation rajojen. Uusia toimintamalleja tarvitaan mm. yläasteen, lukion,
ammatillisen toiseen asteen ja ammattikorkeakoulun opiskelijoiden voimavarojen
hyödyntämiseksi toistensa hyvinvoinnin tukemisessa.
Lähteet
Aho, S., Pitkänen, S. & Vanttaja, M. 2012. Nuorten työmarkkinatukioikeus ja koulutukseen hakeutuminen – Työmarkkinatuen saamisen edellytyksenä olevan kouluttautumisvelvoitteen arviointitutkimus. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työ ja yrittäjyys 3/2012. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö.
Appelqvist-Schmidlechner, K., Tamminen, N., & Solin, P. 2019. Nuorten kokema positiivinen mielenterveys perhetaustan mukaan. Tutkimuksesta tiiviisti 19/2019. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-331-1
Denzin, N. K. & Lincoln, Y. S. 2003. Introduction. The discipline and practice of qualitative research. Teoksessa: N.K. Denzin & Y. S. Lincoln (Eds.) The landscape of qualitative research. Theories and issues. Second edition. USA: Sage Publications, 1 – 45.
Elo S., Kääriäinen M., Kanste O., Pölkki T., Utriainen K. & Kyngäs H. 2014. Qualitative Content Analysis: A Focus on Trustworthiness. SAGE Open. [Viitattu 28.5.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/2158244014522633
Garcia C. 2010. Conceptualization and measurement of coping during adolescence: a review of the literature. Journal of Nursing Scholarship. Vol. 42(2), 166 – 185.
Halme, N., Hedman, L., Ikonen, R. & Rajala, R. 2018. Lasten ja nuorten hyvinvointi 2017. Kouluterveyskyselyn tuloksia. Helsinki: Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 15/2018. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-343-115-7
Hietala, H., Kaltiainen, T., Metsärinne, U. &
Vanhala, E. 2010. Nuori ja mieli – koulu mielenterveyden tukena. Helsinki: Tammi.
Howell, A., Dopko, R., Passmore, H-A. & Buro, K. 2011. Nature connectedness: Associations with well-being and mindfulness. Personality and Individual Differences. Vol. 51(2), 166-171. [Viitattu 13.11.2017]. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.paid.2011.03.037
Häggman-Laitila A. & Pietilä A.-M. 2007. Lapsiperheiden terveyttä edistävä tuki ja sen lähtökohdat: katsaus kehittämiskohteisiin ja jatkotutkimusaiheisiin. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti. Vol. 44(1), 47 – 62.
Katajamäki, E. 2010. Moniammatillisuus ja sen oppiminen. Tapaustutkimus ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalalta. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, kasvatustieteiden laitos. Acta Universitatis Tamperensis 1537. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8152-9
Katajamäki, E. 2012. Arvot moniammatilliseen toimintaan oppimisessa. Teoksessa: I. Rantanen (toim.). Hoitotyön vuosikirja (25 – 36). Helsinki: Fioca.
Kiilakoski, T. 2014. Osallisuus koulussa. Koulun ja nuorisotyön yhteistyön tolkku ja merkitys –seminaari. 8.- 9.10.2014, Oulu.
Korkeamäki, R. 2013. Kaveria ei jätetä! Sosiaalinen pääoma nuorten vertaissuhteissa. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1307. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 137. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9124-5
Kuronen, I. 2010. Peruskoulusta elämänkouluun. Ammatillisesta koulutuksesta syrjäytymisvaarassa olevien nuorten aikuisten tarinoita peruskoulusuhteesta ja elämänkulusta peruskoulun jälkeen. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, koulutuksen tutkimuslaitos. Tutkimuksia 26. Jyväskylä.
Kylmä, J. & Juvakka, T. 2012. Laadullinen
terveystutkimus. Helsinki: Edita.
Käpylä, A. 2013. Työpajanuorten koulukokemuksia peruskouluajalta. Pro gradu-tutkielma. Lapin yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta. Rovaniemi. [Viitattu 9.12.2014]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:ula-201304171087
Niemi, P. 2016. Ohjaus ja oppilaiden urapohdinta. Turkulaisten peruskoulun päättöluokkalaisten ohjauskokemukset urapohdinnan selittäjinä. Väitöskirja. Turun yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta, opettajankoulutuslaitos. Turun yliopiston julkaisuja – Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C, osa 423. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6531-1
Nylund, M. & Yeung, A.B. 2005. Vapaaehtoistoiminta
– anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino.
Nyrhilä, E. 2013. Vertaisena verkostossa. Ylempi AMK-opinnäytetyö.
Tampereen ammattikorkeakoulu, sosiaalialan koulutusohjelma. Tampere.
Ojala, K., Taajamo, T. ja Vuori, A. 2015. Osallisuutta ohjauksen keinoin. Teoksessa: K. Peltonen ja J. Tuominen (toim.). LAMK – Yhdessä hyvinvointia etsimässä. Lahti: Lahden ammattikorkeakoulu. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisusarja, osa 11. 41- 45. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-827-236-9
Paaso, A. 2012. Osaava ammatillinen opettaja 2020. Ammattikasvatuksen aikakauskirja. Vol. 14(3), 46 – 56.
Perttula, R. 2015. Syrjäytymispuhe hallinnan strategiana opiskelijahuollon sosiaalityössä. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Routamo, S. 2017. Peruskoulun ja toisen asteen nivelvaiheprosessi ja moniammatillinen yhteistyö. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Kasvatustieteiden laitos. Jyväskylä. [Viitattu 29.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201704111972
Rouvinen-Wilenius, P. 2014. Kohti osallisuutta – mikä estää, mikä mahdollistaa. Teoksessa: A. Jämsén & A. Pyykkönen (toim.). Osallisuuden jäljillä. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry. 51 – 60.
Särkelä-Kukko, M. 2014. Osallisuuden eriarvoisuus ja eriarvoistuminen. Teoksessa: Teoksessa: A. Jämsén & A. Pyykkönen (toim.). Osallisuuden jäljillä. Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry. 34 – 50.
Tutkimuseettisen neuvottelukunta. 2012. Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje 2012. [Viitattu 27.5.2019] . Saatavissa: https://www.tenk.fi/sites/tenk.fi/files/HTK_ohje_2012.pdf
Tuuri, T. 2008. Nuoren elämänhallinta ja ohjaus opintojen nivelvaiheessa – oppilaiden kokemuksia ova-koulutuksesta. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, kasvatustieteiden laitos. Tampere. [Viitattu 16.6.2014]. Saatavissa: http://urn.fi/urn:nbn:fi:uta-1-17977
Valkendorff, T. 2012. Kaikki käy koulua -hankkeen arviointi. Tyttö- ja poikaryhmät nuorten koulunkäynnin ja elämänhallintataitojen tukena. Helsingin kaupunki: Opetusvirasto, Nuorisoasiainkeskus ja Sosiaalivirasto. [Viitattu 19.5.2014]. Saatavissa: https://www.hel.fi/static/liitteet/nk/Kaikki_Kay_Koulua_arviointi.pdf
Vuori, A. 2012. Vähävaraisten lapsiperheiden hyvä vointi ja sen tukeminen. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, terveystieteiden yksikkö. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1259. Tampere. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8980-8
Åstedt-Kurki P., Lehti, K., Tarkka, M-T. & Paavilainen, E. 2004. Determinants of perceived health in families of patients with heart disease. Journal of Advanced Nursing. Vol 48(2), 115 – 123.
Kirjoittajat
Erja Katajamäki
FT, KL, THM, erikoissairaanhoitaja (lasten sairaanhoito), koulutusjohtaja,
opetuksen kehittämispäällikkö, Lahden ammattikorkeakoulu 1981 – 2013
Anne Vuori TtT, sh, th, hoitotyön lehtori, koulutusvastaava, Lahden ammattikorkeakoulu 1992-2018
Kehittämistyö kuuluu tärkeänä osana sosiaali- ja terveysalan asiantuntijuuteen. Huhtikuussa valmistuneessa opinnäytetyössä kehitettiin palvelumuotoilua hyödyntäen Orimattilan hyväntekeväisyysyhdistyksen ruokajakelua. Palvelumuotoilussa asiakkaan tarpeet ja toiveet ovat keskiössä ja prosessi tukee sosiaali- ja terveysalalla noudatettavia eettisiä periaatteita. Palvelumuotoilu mahdollistaa moniäänisyyden kuulemisen ja koonnin kehittämistyössä käyttäjälähtöisten menetelmien kautta.
Kirjoittajat:
Tarja Kempe-Hakkarainen ja Tiina Kuronen
Koko
palvelumuotoiluajattelu pohjaa sille, että rakennetaan hyvä ymmärrys
asiakkaasta ja palveluntuottajasta. Palvelu on olemassa siksi, että asiakas on
olemassa ja hyvä palvelu pystyy vastaamaan asiakkaan tarpeisiin. (Mäkinen 2018,
47.) Käyttäjätiedon vieminen palvelun kehittämiseen onnistuu, kun asiakas
otetaan mukaan yhteissuunnitteluun eli
asiakas osallistetaan palveluiden muotoiluun.
Asiakkaiden osallisuus tulee näkyväksi esimerkiksi palvelukokemuksista
kertomisen myötä. (Miettinen 2011, 21–23; Mäkinen 2018, 42.)
Mattelmäen
(2006, 41) mukaan käyttäjäkeskeisen menetelmän mahdollistama henkilökohtainen
vuorovaikutus, on paras tapa rakentaa kontaktia ja empaattista ymmärrystä
ihmisten kanssa. Ahonen (2017, 37) toteaa, että asiakasymmärrys on asiakkaan
tarpeiden, toiveiden ja unelmien ymmärtämistä, jonka avulla palvelulla
pystytään luomaan lisäarvoa asiakkaalle. Käyttäjäorientoituja menetelmiä
voidaan käyttää esimerkiksi etsittäessä vaihtoehtoisia ratkaisuja, mutta se
auttaa myös ymmärtämään mahdollisuuksia monialaisesti (Kälviäinen 2014, 31,
41).
Palvelumuotoilua yhdistystoiminnassa
Palvelumuotoilu
taipuu moneen käyttöön, myös vapaaehtoistyön kentällä tapahtuvan toiminnan
kehittämiseen ja tarkasteluun. Opinnäytetyössä (Kuronen 2019) kehitettiin
Orimattilan Hyväntekeväisyysyhdistyksen toimintaa, etupäässä yhdistyksen
tarjoamaa ruokajakelua yhteiskehittämisen keinoin. Yhteiskehittäminen on
työtapa ja periaate, jota tehdään useimmiten työpajoissa (Tuulaniemi 2011,
118). Opinnäytetyössä työpajat pohjautuivat asiakasymmärrykseen, joka oli
saavutettu haastatteluiden, havaintojen ja muotoiluluotaimien avulla.
Orimattilan Hyväntekeväisyysyhdistyksen
ruokajakelussa käy viikoittain noin sata ihmistä hakemassa ruokaa (Kuronen
2019, 37). Ruoka-avun kenttä on sensitiivinen, sillä ruoka-avun hakeminen on
monelle viimeinen keino ja paikka saada apua (Ohisalo & Määttä 2014).
Palvelumuotoilun menetelmät tarjosivat hyvän aasinsillan lähestyä asiakkaita ja
huono-osaisuutta sekä lähteä kehittämään toimintaa tuomalla asiakkaiden ja
vapaaehtoistyöntekijöiden kokemus palvelusta yhteiseen tarkasteluun, sillä käyttäjäkeskeiset
menetelmät tukevat ideoiden ilmaisemista (Mattelmäki & Vaajakallio 2011,
79).
Yhteissuunnittelun
valinta Orimattilan Hyväntekeväisyysyhdistyksen toiminnan tarkasteluun ja
kehittämiseen mahdollisti osallistavan työotteen. Palvelumuotoilun menetelmien
käyttäminen vapaaehtoisuuteen perustuvan työn kehittämisessä antoi
mahdollisuuden sivuuttaa liiketoimintaan liittyvät paineet ja keskittyä
ruokajakelun asiakkaiden ja vapaaehtoistyöntekijöiden ymmärtämiseen palveluiden
käyttäjinä ja tuottajina.
Kuva 1. Ideointia asiakkaiden työpajassa (kuva: Tiina Kuronen)
Asiakkaiden
työpajassa (kuva 1) paneuduttiin palvelupolun palvelutuokioihin pelillisyyden
kautta tavoitteena tuottaa ruokajakeluun liittyen kehitysideoita, joita
yhdistys voisi hyödyntää palvelun kehittämisessä (Kuronen 2019, 38). Mäkinen
(2018, 25) kuvailee palvelutuokiota vuorovaikutustilanteena, jossa palvelun
molemmille osapuolille muodostuu palvelukokemus. Asiakkaiden ja
vapaaehtoistyöntekijöiden työpajojen pohjalta tehtiin kuvakäsikirjoituksia
(kuvio 1) havainnollistamaan kehitysideoita (Kuronen 2019, 41). Tuulaniemen
(2011, 115) mukaan visuaalisuus kommunikoinnissa on kirjoitettua sanaa
vahvempi. Ideoita vietiin myös käytäntöön kokeiluina, kuten ilmoitustaulu,
asiakaspalautelaatikko ja ruokareseptejä (Kuronen 2019, 41).
Kuvio 1. Kuvakäsikirjoitus asiakkaiden työpajassa syntyneen idean pohjalta (kuva: Tiina Kuronen)
Palvelumuotoilu on väylä osallistavaan kehittämiseen
Palvelumuotoilu on yhteinen kieli, joka mahdollistaa
eri osaamisaloja kehittämään yhdessä palveluita. Palvelumuotoilu asettaa
reunaehdot, jonka sisällä eri alojen osaajat tuovat prosessiin erilaista
osaamista. (Tuulaniemi 2011, 58, 69.) Kolmannen sektorin toimijoiden käytössä
olevat resurssit voivat olla hyvinkin niukat, etenkin pienillä toimijoilla,
kenellä ei ole kattojärjestöjä tukena (Kuronen 2019, 51.) Palvelumuotoilun
avulla voidaan valjastaa jo olemassa olevat resurssit palvelun kehittämiseen
tuomalla palvelun eri osapuolien äänet kuuluville yhteissuunnittelun
avulla.
Vapaaehtoistyöntekijät ja asiakkaat tulevat erilaisista
lähtökohdista ja tuovat mukanaan paljon tietoa, taitoa ja kokemusta. Tällaisen
”pääoman” tuominen palvelumuotoiluprosessiin onnistuu osallistavan työotteen
kautta. (Kuronen 2019, 51.) Palvelumuotoiluprosessissa on tavoitteena sitouttaa
kaikki palveluun liittyvät osapuolet siten, että heidän osallisuutensa alkaa
heti suunnitteluvaiheessa (Tuulaniemi 2011, 28).
Opinnäytetyö osoitti, kuinka palvelumuotoilu taipuu
myös yhdistystoiminnan kehittämiseen. Työpajoista nousseet kehitysideat ovat
päässeet yhdistyksessä ”tuotantoon” pitkin kevättä (Kuronen 2019, 47).
Opinnäytetyö ja palvelumuotoilun menetelmät mahdollistivat myös huono-osaisten
kokemusten ja ajatusten kuulemisen eli väylän osallisuuden äärelle.
Lähteet
Ahonen, T.
2017. Palvelumuotoilu sotessa. Palvelumuotoilun käsikirja sosiaali- ja
terveysalan palvelujen kehittämiseen. Nummela: Tarja Ahonen.
Kuronen, T. 2019. Orimattilan Hyväntekeväisyysyhdistys ry:n toiminnan kehittäminen käyttäjälähtöisesti yhteissuunnittelun keinoin. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysala. Lahti. [Viitattu 1.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201905109211
Kälviäinen,
M. 2014. Muotoiluajattelua vai muotoilutoimintaa? Teoksessa Miettinen, S.
(toim.) Muotoiluajattelu. Helsinki: Teknologiainfo Teknova, 30–47.
Mattelmäki,
T. Muotoiluluotaimet. 2006. Helsinki: Teknologiainfo Teknova.
Mattelmäki, T
& Vaajakallio, K. 2011. Yhteissuunnitelu ja palveluiden ideointi. Teoksessa
Miettinen, S (toim.) Palvelumuotoilu. Uusia menetelmiä käyttäjätiedon
hankintaan ja hyödyntämiseen. Helsinki: Teknologiainfo Teknova.
Miettinen, S.
2011. Palvelumuotoilu – yhteissuunnittelua, empatiaa ja osallistumista.
Teoksessa Miettinen, S. (toim.) Palvelumuotoilu. Uusia menetelmiä
käyttäjätiedon hankintaan ja hyödyntämiseen. Helsinki: Teknologiainfo Teknova,
20–41.
Mäkinen, M.
2018. Palvelumuotoiluajattelemalla paremmaksi? Opas järjestö- ja
yhdistystoimijoille. Helsinki: Changeagenta.
Ohisalo, M.
& Määttä, A. 2014. Viimeisen luukun jälkeen – ruoka-avussa käyvien paikka
julkisessa palvelu- ja tulonsiirtoverkossa. Teoksessa Ohisalo, M. & Saari,
J. (toim.) Kuka seisoo leipäjonossa? Ruoka-apu 2010-luvun Suomessa. Helsinki:
Kunnallisalan kehittämissäätiö, 42–58.
Tuulaniemi,
J. 2011. Palvelumuotoilu. Helsinki: Talentum Media.
Kirjoittajat
Tarja Kempe-Hakkarainen toimii
lehtorina Lahden ammattikorkeakoulussa sosionomikoulutuksessa.
Tiina Kuronen on Lahden ammattikorkeakoulusta valmistuva sosionomiopiskelija.
Suomalaisissa järjestöissä ja yhdistyksissä käy kuhina – ja hyvä niin.
Jokaisella osallistujalla on omat lähtökohtansa, tarpeensa ja toiveensa toiminnalle.
Erilaisiin harrastusryhmiin,
sekä vanhempiensa mukana yhdistystoimintaan osallistuu myös paljon lapsia. Heistä jokaisella on
oikeutensa osallistua toimintaan, mikä on pitkällä tähtäimellä katsottuna myös
yhteiskunnan etu. Mutta minkälainen
rooli lapsella on yhdistystoiminnassa? Osaammeko kuulla ja kuunnella osallistuvia lapsia ja heidän tarpeitaan?
Kirjoittajat: Sari Järvinen, Jenni Rajamäki ja Pipsa
Murto
Lapset yhdistystoiminnassa
Yhdistystoimintaa pidetään keskeisenä ja myönteisenä osana suomalaista elämää (Rosengren ym. 2018, 9). Suomessa on yli 460 000 aktiivista yhdistystoimintaan osallistujaa (THL 2018a). Sosiaali- ja terveysalan paikallisyhdistyksiä on 8000 ja niiden toimintaa pyöritetään lähes täysin vapaaehtoisvoimin (SOSTE 2019a). Sosiaali- ja terveysjärjestöjen toiminnassa on mukana paljon lapsiperheitä.Järjestöissä toimiessaan ihminen synnyttää vuorovaikutuksellisuuden ja yhteisöllisyyden kautta sosiaalista pääomaa, ja lisää yhteiskunnallisia vaikuttamismahdollisuuksia myös heille, joiden on vaikea saada oma äänensä kuulluksi. (THL 2018a.)
Heinosen ja Kuikan (2013, 198) mukaan toimiva ja hyvä yhteisö mahdollistaa lapsen oikeuden
turvalliseen kasvuympäristöön, jossa on yhteiset ja tasa-arvoiset tavoitteet ja
oikeudet. Lapsi voi liittyä turvalliseen yhteisöön, kun hän on riittävän
tietoinen omista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan yhteisön jäsenenä. Kun
lapsen oikeuksista ollaan tietoisia, sen hedelmällisempi on maaperä
yhteisöllisyyden vahvistumiselle. Tulevaisuudessa arvostettu ja kunnioitettu
lapsi välittää näitä periaatteita eteenpäin omissa yhteisöissään.
Järvinen ja Rajamäki (2019, 7, 32, 39, 44) selvittivät
opinnäytetyönään jäsenkyselyllä vapaaehtoisvoimin toimivan yhdistyksen jäsenten ajatuksia ja toiveita
toimintaan liittyen. Yhdistystoiminta, jonne lapset vanhempiensa kanssa
olivat tervetulleita, osoittautui hyvin aikuislähtöiseksi. Lasten
osallisuuteen ja toimijuuteen ei yhdistyksessä oltu osattu aktiivisesti
kiinnittää riittävää huomiota. Kuitenkin lasten osallisuus, aloitteellisuus ja
aktiivisuus korostuvat nykyisissä kasvatusnäkemyksissä (Turja 2017, 38). Jäsenet
kokivat tärkeäksi kehittämiskohteeksi lasten vaikutusmahdollisuuksien
lisäämisen yhdistystoiminnassa. Lapsille toivottiin myös järjestettävän enemmän
ohjattua toimintaa, lasten
ikärakenne huomioiden. Moni järjestö on jo huomioinut tapoja lasten
ottamiseksi mukaan toimintaan ja vahvistaa näin lasten vaikutusmahdollisuuksia
(Stenvall 2018, 26).
Lasten osallisuus
kasvattaa tulevaisuuden vaikuttajia
Osallisuudella
tarkoitetaan kokemusta nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta sekä mahdollisuutta
vaikuttaa itseä koskeviin asioihin osallistumalla yhteisöissään asioiden
suunnitteluun, päätöksentekoon sekä toteutukseen. Osallisuuden tunne syntyy
kokemuksista jäsenten välisestä arvostuksesta, tasavertaisuudesta ja
luottamuksesta sekä mahdollisuudesta osallistua ja vaikuttaa. Kokemus
osallisuudesta toimii suojaavana tekijänä syrjäytymistä vastaan. (THL 2018b.)
Stenvallin (2018, 150) mukaan ”lasten osallisuus muodostuu arjen merkityksellisissä tilanteissa, yhteisöissä ja kokemuksissa.” Osallisuus ei aina näyttäydy aktiivisena tekemisenä. Ulkopuolelta on vaikea hahmottaa, kuka on osallinen ja kuka ei. Osallistumismahdollisuuksien määrän lisääminen ei välttämättä vaikuta siihen, syntyykö kokemus osallisuudesta. Merkityksellistä on, että lapsi kokee elämässään olevan asioita, joihin hän voi vaikuttaa. Kokemus itsessään on merkityksellinen, riippumatta yhteydestä, jossa kokemukset syntyvät. Esimerkiksi järjestötoiminnassa tai omissa arkisissa yhteisöissä syntyneet kokemukset ovat yhtä tärkeitä. (Stenvall 2018, 150 – 151.)
Osallisuus
liittyy vahvasti yhteisöllisyyteen; jokaisella tulee olla mahdollisuus ilmaista
omia mielipiteitään, mutta myös kuunnella toisten mielipiteitä. Nuorimpien
lasten osallisuus toteutuu arkipäiväisissä vuorovaikutustilanteissa (Turja
2017, 45 – 46). Aktiivisen osallistumisen ja vaikuttamisen kautta luodaan
perusta demokraattiselle ja kestävälle tulevaisuudelle. Jotta tämä toteutuisi,
tulee yksilöllä olla taitoa ja halua osallistua yhteisön toimintaan ja hänen
tulee luottaa omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. (SOSTE 2019b.)
Kuva 1: Lasten osallisuus syntyy arjen yhteisöissä ja toimii suojaavana tekijänä syrjäytymistä vastaan. (Kuva: Gerd Altmann)
Lapset vahvemmin osallisiksi yhdistystoimintaan
Järvisen ja Rajamäen (2019,
38) jäsenkyselyssä lasten osallisuutta ja toimijuutta käsitellessä nousivat
esiin varhaiskasvatuksen periaatteet, joita voisi soveltaa järjestötoiminnassa
lasten toiminnan suunnittelun lähtökohtana.Varhaiskasvatussuunnitelman
perusteiden mukaan varhaiskasvatuksen toiminnassa pyritään
edistämään osallisuutta, yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Osallisuuden kautta
lasten ymmärrys yhteisöstä, oikeuksista, vastuusta ja valintojen seurauksista
kehittyy. (Opetushallitus
2018, 26, 30.)
Lapsen
kehittyviä osallistumisen ja vaikuttamisen taitoja tulee tukea, ja kannustaa
lasta oma-aloitteisuuteen. Lasten näkemysten ja mielipiteiden arvostaminen
edellyttää osallisuutta edistävien toimintatapojen kehittämistä, lapsen
ajatusten kuulemista ja hänen aloitteisiinsa vastaamista. Lasten kokemusta
osallisuudesta vahvistaa sensitiivinen ja arvostava kohtaaminen sekä myönteinen
kokemus kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Osallistumisen ja vaikuttamisen kokemusten kautta kehittyvät
myös lapsen käsitys itsestään, hänen itseluottamuksensa sekä yhteisöissä
tarvittavat sosiaaliset taidot. (Opetushallitus 2018, 26 – 27, 30.)
Lasten
osallisuuden lisäämiseksi lasten ja vanhempien yhteisessä toiminnassa
kehitettiin lasten toiminnan vuosikello. Vuosikello koostuu varhaiskasvatuksen
oppimisen alueiden sekä jäsenten toiveiden mukaisista, lapsille suunnatuista
toimintaehdotuksista. Vuosikello ohjaa vahvistamaan lasten osallisuutta
toiminnan suunnittelussa, esimerkiksi siihen merkityillä lasten kokouksilla.
(Järvinen & Rajamäki 2019, 40.)
Lasten vaikuttamismahdollisuudet kantavat pitkälle
Kun
lapsuudessa saa kokemuksia hyväksytyksi tulemisesta ja vaikuttamisesta
itselleen tärkeisiin asioihin, samoja kokemuksia on mahdollista tunnistaa myös
uusissa yhteisöissä. Osallistuminen arkisissa yhteisöissä riittää lapsuudessa,
mutta saattaa tulevaisuudessa johtaa yhteiskunnalliseen toimintaan
osallistumiseen laajemmin. Kun lapsi osoittaa kiinnostusta toimia ja
osallistua, tulee hänen toimijuutensa mahdollistaa. (Stenvall 2018, 152 – 153.)
Lapsen
asenteet yhteiskunnallista osallistumista kohtaan syntyvät hänen oman
kokemusmaailmansa vaikuttamismahdollisuuksien kautta. Kun lapsen osallisuus
mahdollistetaan, saa hän varhaislapsuudessaan onnistuneita ja myönteisiä
vaikuttamisen kokemuksia.
Lapsi
voi saada yhteiskunnallista osallisuutta vahvistavia kokemuksia useilla elämän
eri osa-alueilla (Stenvall 2018, 141). Lasten rooli yhdistystoiminnassa voi kuitenkin
jäädä pieneksi, etenkin jos yhdistyksen toiminta ei ole varsinaisesti suunnattu
lapsille, vaan se on aikuislähtöistä. Vanhempien mukana yhdistystoimintaan
osallistuville lapsille kyseessä voi kuitenkin olla merkittävä yhteisö, eikä
lapsia tulisi unohtaa yhdistyksen toiminnan suunnittelussa. Lapset oppivat
osallistumalla osana yhteiskuntaa ja rakentavat omaan tulevaisuuteensa myös
ylisukupolvista hyvinvointia. On
tärkeää mahdollistaa lapsille kokemuksia nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta
yhdistystoiminnassa. Lasten saamat osallisuuden kokemukset kantavat pitkälle
tulevaisuuteen.
Heinonen, H. & Kuikka, M. 2013. Lapsen oikeuksien toteutuminen nyky-yhteiskunnassa. Teoksessa: Marjanen, P., Marttila, M. & Varsa, M. (toim.) Pienten piirissä. Yhteisöllisyyden merkitys lasten hyvinvoinnille. Jyväskylä: PS-kustannus, 197-227.
Järvinen, S. & Rajamäki, J. 2019. Jäsenkysely Lahden Seudun Yhden Vanhemman Perheet Ry:lle – Yhdistyksen toiminnan kehittäminen ja lasten osallisuuden lisääminen Olohuone-toiminnassa. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysala. Lahti. [Viitattu 9.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2019052812878
LSYVP. 2018. Toimintakertomus. Lahden Seudun Yhden Vanhemman Perheet Ry.
Stenvall, E. 2018. Yhteiskunnallinen osallisuus ja toimijuus. Lasten osallistuminen, kansalaisuus ja poliittisuus arjen käytäntöinä. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, Johtamiskorkeakoulu. Tampere: Tampere University Press. Acta Universitatis Tamperensis 2407. [Viitattu 8.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0820-9